mercoledì 3 febbraio 2010

San Biagio

Tanaan toissa kolleega ystavallisesti tarjosi minulle kekseja. "Nama ovat siunattuja", han sanoi. Siunattuja? Olin unohtanut ajat, jolloin italialainen anoppini piti minut ajan tasalla katolisista merkkipaivista.
Piispa Biagio asui Armeniassa 300-luvulla jKr, han muutti asumaan maaseudulle, jossa piti huolta kotielaimista ja paransi ihmisia. Hanen ensimmaisen kuuluisan parannuksensa kerrotaan olleen pieni poika, joka meinasi tukehtua kalan ruotoon. Silla han ansaitsi maineen kurkun parantajana. Han koki marttyyrikuoleman ja sai pyhimyksen pestin.
San Biagion paivana aamulla kirkon kellot soivat juhlaa ja kansa rientaa messuun siunauttamaan kekseja tai muita leivonnaisia, koska ne syotyaan kurkku on turvassa tulehduksilta. Miten ihmeessa me luterilaiset olemme kasvaneet isoiksi ilman turvaa? - menin molayttamaan toimistossa - voihan sita saada muita sairauksia, oli vastaus, ja toinen kolleega kauhisteli kuinka kirkossa oli ollut ihmisia kassit taynna tavaraa siunattavaksi (hanen aidillaan oli ollut vain pieni keksipaketti ja suklaata).
Seuraava mahdollisuus syoda siunattua ruokaa on paasiasena, kanan- tai suklaamunia. Sekin on must.

Oggi al lavoro un collega gentilmente mi ha offerto dei biscotti. "Questi sono benedetti", ha detto. Benedetti?Avevo dimenticato i tempi in cui mia suocera italiana mi teneva aggiornata sulle feste catoliche.

PS. Tanaan herasin kurkku kipeana... koetan kovasti vakuuttaa itselleni, etta se ei johdu eilisesta huvittuneesta suhtautumisestani S.Biagion voimiin, vaan siita, etta olen suudellut flunssaista miesta. Mutta eihan sita tieda, ehka pyhimyksia pitaa kohdella varoen...

Nessun commento:

Posta un commento

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

Lettori fissi